Viimeinen päivä Lontoossa, huomenna vain aamiaisen jälkeen kentälle. Sataa, ei kovinkaan paljon, mutta siirtää kaupungille lähtöä.

Aamulla BBC:n uutisissa oli juttu Radion Sinfoniaorkesterista ja toimittaja oli oikein paikanpäällä Helsingissä haastattelemassa eri hallinnonalan ihmisiä. Orkesteri soitti taustalla jotain modernia, Lindbergiä? Näytettiin kuvia Finlandiatalosta ja kerrottiin uuden Musiikkitalon rakenustyömaasta. Haastateltiin ihmisiä puolesta ja vastaan.

Juttu oli jo menossa, kun aukaisin television ja uusintaa ei tullut, joten en tiedä mikä oli se varsinainen pointti. Ja toki englantini ei pysty läheskään kaikkea tv-toimittajien puhettä  ymmärtämään.

Mutta selkeän koti-ikävän se sai aikaan. Yleensäkin matkoilla se herää 3. tai 4. päivänä, on siis tosi mukava palata kotiin omiin ympyröihin ja omaan pesään. Tiedän olevani oikea kotikissa, mutta jos oma koti on paras paikka, voiko olla parempaa??? Edellyttäen, että sen vielä lumen alta löydän.

Antti on nyt Argentiinassa, Mari lähti sinne eilen ja oli puhetta, että ehkä lähtisin perässä. Ehkä, jos Antti on siellä yli 3 kk, mutta ihan heti en halua lähteä mihinkään. Serge haluaisi lähteä nyt Pariisiin, kun Lontoon matka häneltä peruuntui, mutta en ole varma, lähdenkö mukaan. Toisaalta keväinen Pariisi ja Sacre Coeurin portaat, no harkitaan.

Aamiaisella Hudson oli elementissään, hotelliin oli tullut espanjalainen naiskaksikko ja yllättäen Hudson flirttaili hiedän kanssaan, mutta hyvin hienovaraisesti, englantilaisittain. Tosin salin takahuoneessa, mistä haetaan leikkeleitä ja mehuja, hän selitti tarjoilija tytöille, kuinka hankalia nämä kyseiset naiset olivat, kun muuttivat mieltään moneen kertaan. Ei tainnut Hudson tulla ajatelleeksi, että ymmärsin  hänen vuodatuksensa.

Mutta siis, hänkin on vain ihminen. Ja mies paikallaaan kyllä, viikonloppuna tytöt sekoilivat tarjoilujensa kanssa useampaan kertaan.

Takaisin hotellilla taas. Lieko kotiinpaluun lähestymisen syytä vai mitä, mutta tänään sekoilin metrossa oikein kunnolla. Onneksi virkailijat ovat äärettömän ystävällisiä, tietysti he ovat tottuneet mokaileviin turisteihin.Ja luulen ja uskon lippuni toimivan vielä huomennakin, jotta pääsen Heathrowlle.

Tänään ajoin vihdoin Oxford Circuksen asemalle ja Oxford streetille. Siellä on kauppojen keskittymä, kävelin aika monen läpi. Paljon oli nuorisomuotia, mutta myös kauniita, yksilölliisä vaatteita naisille. HIntataso ei ollut kovin kamala, jos lähtökohtana on Harrods. Maltoin olla ostamatta mitään, ja kaipasin tyttöjäni,miten mukavaa olisikaan olla ostoksilla täällä heidän kanssaan.

Kiertelin lastenosastoja enempi, jotain pientä yritin etsiä pikkutytöille.

Kun aikaa jäi, päätin ajaa Jubiee-linjaa pitemmän matkaa, koska se on uusin metrolinja Lontoossa, avattu vasta 2000.luvulla ja kovasti kehuttu. Menin siis ensin Stanmoren suuntaan, mutta en nähnyt mitään erinomaista. Maan alla ajettiin kuin ennenkin, eikä asemissakaan ollut mitään erikoista. Hyppäsin ulos ja lahdin päinvastaiseen suuntaan. Viimeinen 2.zonin asema oli North Greenwich ja se oli jo erilainen. Kaikki sinistä mosaiikkia, tyylikkäitä kuvia ja modernit suojalaitteet. Palasin takaisin keskustaan, koska teatteri alkaisi 14.30.

Billy Elliot esitettiin The Victoria Palace Theaterissa. Vanhaja arvokas paikka tämäkin, ja tietysti Victoria aseman luona, siis ei enää West Endin alueella kuten ne aikaisemmat. Teatterin katsomo oli lähes identtinen edellisen kanssa. Istuin taas korkealla kattokruunujen tasalla. Näyttämö ei ollut pyörivä, kuten aikaisemmissa. Vaan siinä oli eri kokoisia ja -muotoisia aukkoja, josta lavasteet nousivat.

Näytelmän Billy oli 12 vuotias poika ja näyttämöllä lähes koko ajan. Hän lauloi ja tanssi, uskomaton suoritus nuorelta pojalta. Toki heitä on 4 vuorottelemassa eri iltoina,mutta silti, äärettömän raskas urakka koululaiselle. Tästä pojasta (tai ehkä kaikista 4, näin vain tämän)kuullaan vielä.

 

Pidin kovasti tästä musikaalista. Elton Johnin musiikki oli kaunista ja soljuvaa. Näyttelijät omalla maallaan, hiilikaivostyöläisten lakko, yhteenotot poliisien kanssa ja samalla nuoren pojan halu elää omaa unelmaansa. Unelmaa, jota perhe ei ymmärrä.

Loppu kiitokset näyttelijät ottivat vastaan tanssien, lopulta tutuihin oli pukeutuneena koko näyttelijäkaarti. Nuori Billy sai huikeat suosionosoitekset, eikä syyttä.

 

Lontoon musikaaliteatterit esittävät ymmärtääkseni vain yhtä produktiota, siis sama näytelmä illasta toiseen ja vuosikausia. Näyttelijät tietysti vaihtuvat pikkuhiljaa, mutta sama musikaali saa salin täyteen ilta illan jälkeen. Suurin kiitos tietysti turisteille. Mamma Mia on pyörinyt vuodesta 1999, joku toinen vietti 25-vuotis juhlaansa, olisiko ollut Les Miserables.

Kotokulmalla kävin tutussa kiinalaisessa, Take Oway toimii ja mainio ruoka tälle päivälle. Ostin samalla tölkin olutta, hollantilaista taas. Englantilaiset kaikki olivat pulloissa, eikä minulla ole avainta. Olen siis ollut viikon englannissa maistamatta englantilaista olutta.

Se on seuraavalla matkalla korjattava.