Viimeinen aamu Lontoossa. Aamiaisella tutut kuviot. Mutta nyt ei ole edes nälkä ja yö oli hyvin katkonainen. Kotiin!!!

On vielä muutama tunti aikaa, ennekuin lähden Heathrowlle, joten kirjaan joitain hajahuomioita tältä matkalta.

Ajattelemme niin helposti, että englantilaiset miehet ovat tweedtakkisia, piippuapolttavia ja kaikintavoin kultivoituja miehiä. Mutta se toinenkin laita on olemassa. Mamma Mian esityksessä takanani istui ilmielävänä Pokka pitää-sarjan Onslow. Sydämellinen, mutta karkea ja äänekäs. Hänellä oli oma show meneillään koko näytöksen ajan, kaikki hiukankin seksistiset vitsit saivat hänet ulvomaan naurusta, hän nautti esityksestä täysin siemauksin ja sen kaikki  kyllä kuulivat.

Hän oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa teatterissa. Tytär oli kehitysvammainen, noin 6 vuotias ja nautti myös suunnattomasti esityksestä. Aluksi hän pelkäsi ja lähes itki, mutta sittemmin hän kirkui riemusta jokaisen laulun aikana. Ne olivat varmaan tuttuja hänellekin ja vanhemmat olivat selvästi iloisia lapsensa onnesta.

Mutta vieressäni istuva englantilainen rouva paheksui isän käytöstä, lapsen riemusta kaikki olivat iloisia.

Towerinlinnan opas sanoi pariinkin kertaan: ne eurooppalaiset ja me täällä saarella ja sai aikaan naurun pyrskähdyksen kuulijoissa. Mitä me eurooppalaiset teimme tai miksi me olimme naurettavia, sitä en ymmärtänyt, mutta Englanti on Englanti, tai Britannia Britannia vielä selvemmin.

Omista poliitikoista voidaan laskea rajuakin leikkiä. Billy Elliotissa oli Jouluvarietee, jossa Rautarouva Tatcher sai enempi kuin oman syynsä asioden huonosta hoidosta. Tanssijat esitivät koomisen tanssin Tatcher-naamarit päässään ja teksti oli kai sen mukaista myös, hurjat aploodit tanssin päätyttyä. Taaskaan en ymmärtänyt.

Metrossa näin kuvankauniin mustan tytön. Ehkä 20-vuotias, mutta mustan ihmisen ikää on tosi  vaikea arvioida, yleensä he ovat huomattavasti vanhempia kuin ajattelet. Hänen hiuksensa oli kauttaaltaan letitetty pienille leteille, mutta niin pienille, että kussakin letissä oli vain 9 hiusta. Tietysti arvio, mutta siis niin pikkuisia ne olivat.

Green Parkin metroasemalla 2 ortodoksi-juutalaista nuorta miestä kysyi ohjeita oikean laiturin löytämiseksi. Siinä vaiheessa vielä osasin neuvoa, sekoilin vasta sen jälkeen. Mutta heillä oli se korkeakupuinen musta lierihattu ja korvakiharat. Heistä, kuten edellisestä tytöstäkin olisin halunnut valokuvan, mutta lupa jäi kysymättä ja kuva ottamatta.

Tämä matka on siis päätöksessä. Lisään kotona vain kuvia, kun saan ne kamerasta purettua. Nyt on aika pakata ja maksaa lasku, sitten Piccadilly-linja vie Heathrowlle, siellä taas monen tunnin odotus, mutta ehtiihän etsiä oikean luukun. Helsingissä olen kello 20.10 ja toivon mukaan Serge on paikalla. Ja Järvenpäässä häntä odottavat sitten lumityöt, eipä mies vielä sitä tiedä...

Heathrown kentällä selvisin ongelmitta. Blue1 hoitaa chekkauksen jo matkapuhelimellä, joten kentällä vain jätin laukun Drop in -pisteeseen. Turvatarkastus oli tavallista huolellisempi. Edelläni oli muslimiperhe, äiti jälleen täysin hunnutettu. Turvaportin jälkeen hänet vielä tunnusteltiin kauttaaltaan, mutta samoin  myös perheen 2 pikkupoikaa, ehkä alle 6 vuotiaita molemmat.

Mutta samoin kävi myös minulle, turvaovi piippasi, vaikka kaikki mahdollinen irtain oli kaukalossa ja taskut tyhjät. Moni joutui riisumaan kenkänsäkin, minä en, joten olisiko kenkien vetoketjut olleet hälytyksen syynä? En tiedä. Samoin jo tulomatkalla laukkuni oli avattu, tehtiinko jälleen samoin, en taaskaan  tiedä, koska jätin security checked-tarran paikoilleen.

Lento oli nyt hiukka kuoppaisempi kuin mennessä, mutta samoin mukava ja miellyttävä lasku Helsinkiin.

Serge oli vastassa, mutta tietysti eksyksissä, soitimme muutaman puhelun ja kaikki hyvin. Ja kotopihassa lumityöt sujuivat pyytämättä.

Sisällä sitten odottikin kauhea kaaos, Anttihan oli lähtenyt sunnuntai-aamuna Argentiinaan ja rakennellut vielä viimeisenä yönä koteloa kepeilleen. No kyllä minä tämän kaiken saan siivottua, mukavaa, kun poika on ollut seurana ja nyt tuntuu viihtyvän Argentiinassa. Saa nähdä kuinka pitkäksi se matka venyy..ehkä teen visiitin sinne ja seuraava matkapäiväkirja tulee sitten Etelä-Amerikasta.

Nyt vain ensiviikolla kuvia...siiheksi...