Aamiaisen jälkeen kokosimme tavarat ja maksoimme laskun. Suuntasimme metroon

ja Heathrowille, siellä oli sitten aikaa katsella ja kuunnella lentokentän hyörinää.

Ystävällinen englantilaispariskunta otti meistä yhteiskuvan. Siitä sai jutunjuurta kysyä, mistä maasta me olimme ja ennekaikkea mitä kieltä me puhuimme. Vieressä oleva intialaisrouva oli sitä heiltä kysynyt.

Blue1 :n siivin taivaalle ja kohti kotia.

Helsinki-Vantaalla laukkujen odottelua, ne tulivat nopeasti ja Parkki4:n kautta kotiin.

Seuraavalla viikolla oli Englantilainen puutarhajuhla pihalla, vieraat katselivat kiltisti kaikkki 600 kuvaa.

ja Antti piti pienen tuliesityksen kaikkien iloksi.

Lontoon metro on helppo ja nopea, junia tulee muutaman minuutin välein.

selkeät reittikartat ovat joka asemalla, kun vain tiedät mihin olet menossa, et voi eksyä.

vai voitko? emme todellakaan eksyneet kertaakaan, joskus kadulla kävelimme vahingossa lähimmän metroaseman ohi, mutta sekään ei ollut kovin vaarallista, asemiakin oli aika tiheässä.

Kävimme Spitalfieldin markkinoilla. Asema oli suuri ja mahtava, kaikki menopelit samassa.

Sieltä kävelimme varsinaiselle torille.

Tästä kojusta löytyi punainen kissa-kännykkäpussi.

Esittelin rouvalle, kuinka Suomessa kudotaan, he pitävät lankaa oikealla puolen ja nostavat sen aina joka silmukan jälkeen puikon ympäri. Rouva katseli epäillen josko suomalainen tapa olisi helpompi.

Hauska kuva peilin kautta.

Väsyttävän kiertelyn jälkeen palasimme keskustaan.

Westministerin aseman ulkopuolella, sillan pielessä on vaikuttava patsas. Siinä on Boadicea, britti kuningatar, joka taisteli roomalaisia vastaan.

Thamesin rannalla London Eye on aika dominantti, mutta eri kulmista, eri silloilta se näyttää aina uuden puolen.

Vastarannalta tai parlamenttitalon sillalta.

Lontoon ainoa ruoho/olkikattoinen rakennus tätä nykyä. Globe Theater on rakennettu Shakespearen ajan tyyliin. Olkikatot kiellettiin kaupungeissa tulipalojen takia, mutta tämä yksi myönnytys on siis annettu, historian nimissä.

Lontoossa on paljon myös hyvin moderneja rakennuksia, osa modernien yhtiöitten pääkonttoreita tietysti.

tästä en päässyt selville paikanpäällä, mutta Lontoon kaupungintalo väittää netti.

 Swiss Re Tower "suolakurkku" on Lontoon tärkein finanssikeskus

Lontoon taidekeskuksen pihamaata?

Arja ja Lontoon kuvatuin silta

Kävimme myös Lontoon vankilamuseossa.

Jo sisäänkäynti oli ahdistava. Ja ensimmäinen säikähdys tuli lippuluukulla, kopissa ei ollut ketään ja kun huutelin Hallo, is same here? Virkailija ilmestyi kuin tyhjästä, täysin korrekti ja kohtelias herrasmies, joka oli kovasti pahoillaan nähdessään säikähdykseni.

Itse museo oli aika heppoinen, tökeröitä vahakuvia erilaisissa telineissä ja nurkissa. Mutta kaiken yllä kuului lohduton lapsen itku, lapsia ja nuoria oli vangittuna vuosikausia hyvin ankeissa vankiloissa muiden rikollisten joukossa. Tämä museo jätti raskaan  muiston sydämeeni...ja se on todella vanhan pahamaineisen vankilan paikalla.

Kävimme myöskin Southwark Cathedralissa Thamesin etelärannalla. Keski-ajalta peräisin oleva kirkko oli hyvin vaikuttava.

Suuri ja mahtava ja rauhoittava. Täälläkin irtotuolit, kirkot on rakennettu aikana, jolloin ihmiset seisoivat kirkossa, joten penkkejä ei tarvittu?

Kävimme syömäsä Kreetalaisessa ravintolassa, ruoka oli erinomaista ja tarjoilijapoika komea nuorimies. Hänestä ei saatu kuvaa, ruoasta sentään, vaikka osa onkin tässä  jo syöty.

Aamupäivällä ajoimme Tudorsin linnaan. Siellä oli avattu joitakin remontin alla olleita kohteita, joten kiertokäynti siellä oli jälleen mielenkiintoinen.

Vartiomiehet valppaina paikoillaan, nyt ei esittelykierrosta tarvittu, yritin muistella kaikkea, mitä viimeksi kuulin.

Valtaistuin ja makuuhuone entisöitynä

Tietysti kiersimme taas St.Paulin katedraaliin ja nyt etsin viimeksi missaamani Florence Nightingalen muistolaatan.

Täältä, joltain pikkukujalta muistin viimeksi löytäneeni Wishky-kaupan ja pienen kiertelyn jälkeen se löytyi jälleen.

Arja kulutti runsaasti aikaa pullojen tutkiskeluun, minä valitsin pari pientä ja nättiä (ja halpaa)viskipulloa. Toista paperiin kääriessään miesmyyjä kehui sen sopivan erityisesti sikaarien kanssa. Niinpä! ehkä vien sen tuliaisina Afrikkaan.

Keskusta kieroksen jälkeen kävimme ostoksilla Tescossa, jossa ruokakorin hinta oli huomattavasti halvempi kuin M&S:ssa. Kotiin tuliaisia ruokakaupasta..minttukastiketta, piparjuurikastiketa, Lemon Curdia, erilaisia keksejä, Pims´iä...

Iltapäivällä menimme Notting Hilliin, se oli taas niin erilaista kuin muu Lontoo.

Farkkukaupan somisteet

Ja tietysti piti käydä istumassa The Travel Bookshopin ikkunapenkillä

 Ja illalla kävimme vielä kulmapubissa

Pubi oli ulkoapäinkin kaunis

Ja West Endin puistossa 3 kulkuria.

Huomaa Desiqualin kassi!

Lounaan kuittasimme lähileipomon minttu-lammaspiiraalla ja laimean oluen sijaan joimme Stoutia. Näitä piiraita kaipaan!!

Ostospäivään kuului myös tietenkin Harrods, joka oli vaihtanut omistajaa sitten viime kerran. Ostokset jäivät vähiin, mutta katseltavaa oli sitäkin enempi.

Arja makeisosastolla, minä keskityin enempi lemmikkiosastoon, mutta ei Viljo saanut Elvispukua, nyt hiukka harmittaa..

Illalla siis joimme taas metrolla keskustaan. Dominion teatterissa oli Queen-musikaali, tarina sinänsä oli aika heppoinen ja outo, mutta laulajat super-luokkaa. Musikaali on pyörinyt Dominiossa jo 7 vuotta ja jälleen sali oli aivan täynnä.

Palatessa erehdyimme väärään metron aukkoon, remontin takia rullaportaat tässä sisäänkäynnissä olivat suljetut ja kierrerappusia riitti usean usean usean kerroksen verran.

Ajoimme taas metrolla Westminister Abbeyn asemalle, junassa oven yläpuolella on Beethovenin Oodi Ilolle sanat ja nuotit. Kun niitä hyreksii koko matkan ajan, voi olla vain hyvällä tuulella.

Teimme pitkän kävelykierroksen Lontoon keskustassa ja kuvia tuli taas satoja. Katedraalin takana oli pieni Margaret Church,

joka oli kuulemma suosittu vihkikirkko Lontoossa. Kirkon istuintyynyt olivat vaikuttavat, ei kahta samanlaista.

Keskustassa oli runsaast poliiseja, mutta edellisellä kerralla Thamesin yllä partioinutta helikopteria ei nyt näkynyt.

Keskustan patsaat ovat mahtavia. Richard Leijonamielen patsas heti parlamenttitalon takana.

Naiset sodassa, vaikuttava, yksinkertainen, lohduton..

Maailman muuttuminen on muuttanut katukuvaakin. Kuva turistista Downing Street 10 oven edessä ei enää ole mahdollinen.

Koko katu on suljettu rautakalterein ja asestautuneet miehet vartioivat pääministerin rauhaa. Reunassa oli kapea portti, josta kulkijat syynättiin tarkkaan.

Lähellä oli myös ratsukaartin kenttä, jonne ihmiset kokoontuivat vahdinvaihtoa seuraamaan. Paikalla oli myös useita poliiseja, jotka varoittelivat turisteja. Eräs nuori poliisi kopautti olkapäätäni, antoi lappusen, jossa oli ohjeita taskuvarkaiden varalle ja kehotti varomaan"pahoja ihmisiä, joita saattaa olla paikalla".

Vahdinvaihto oli mahtipontinen ja viihdyttävä, varmaan siinä edestakaisin ratsastelussa oli joku logiikkakin, mutta ihmiselle, joka ei ole koskaan istunut hevosen selässä, se ei auennut.

Kaiken sen pölyn ja kuumuuden jälkeen oli aika virkistäytyä, joten kävimme siiderillä laivaravintolassa. Sieltä kävelimme sillan yli Thamesin toiselle puolelle, jälleen läpi performanssi-taiteilijoden alueen jonottamaan London Eye kierrosta.

Tämä tangoaja oli verraton, niin antaumuksella hän veivasi pariaan tangon taivutuksiin, etten ole vastaavaa nähnyt.

Paikalla oli myös edelliskerran sammakko, kultaiset ihmiset, limboajat...loputtomiin. Jotenkin vain astetta kovempina, kun joku otti kuvan kultaisesta miehestä antamatta rahaa, hän mulkaisi pahasti ja veti sormella kurkun poikki, kertoen mitä mieltä hän oli moisesta. Tietysti ammatistahan siinä on kyse, mutta eipä tehnyt mieli antaa lanttiakaan sen jälkeen.

Tämä tanssikuva on tarkan harkinnan ja asettelun tulos.

Jonotimme London Eyehin lähes  2 tuntia, mutta itse odotus oli mielenkiintoista, niin paljon tapahtui ympärillä kaiken aikaa.

Itse kondoolit ovat niin isoja, ettei siellä tunne pelkoa korkeallakaan.

Varsinainen tapahtuma oli, kun tulimme jo alaspäin, yhtäkkiä näimme 2 päätä Thamesissa. Poliisivene oli pysähtynyt ja kävi vilkasta keskustelua uijien/mielenosoittajien kanssa. Kohta paikalle tuli toinenkin poliisivene ja merivartio. Miten juttu päättyi, nousivatko miehet veneisiin vai uivat takaisin rantaan, mutta huomiota he tempauksellaan saivat runsaasti.

Kierroksen jälkeen taas jokainen kondoli tutkittiin matellinpaljastimella.

Pitkän odotuksen ja jännittäävn kierroksen jälkeen kävelimme takaisin samaan laivaravintolaan. Iso pihvi ja englantilaista olutta.

Otin tuopin London Bridge olutta, mutta kyllä se oli pettymys. Laimentunutta ja mitään sanomatonta.

Iltapäivällä  katsastimme vielä Buckinhamin palatsin ja Hyde Parkin.

Tie palatsille oli reunustettu ikivanhoin puin.

Paluumatkalla Leena-opas neuvoo turisteille tietä Hyde Park Cornerin metroasemalle.

Hyde Parkin portteja jaWalesin Prinsessa Dianan muistolaatta, joka ohjaa Prinsessan juoksureitille.

Palasimme hotelliin, missä alkoi Arjan kortti souvi. 100 erilaista korttia erilaisin ja hyvin runsain tekstein kotimaahan. Lontoon postilaatikot olivat tarpeen.

Ja näimme myös, että niitä pönttöjä tyhjennetään, joten ystävillä Suomessa on toivoa saada kortit aikanaan.

Mutta ei hätää, kun vein lapun respaan, ehdotti avulias herra, että laitamme itsemme valmiiksi ja tulemme syömään loungeen, ruokasalin viereen, ja näemme siitä sitten kun bussi tulee.

Bussi saapui, onnittelimme toisiamme hyvistä paikoista, mutta sinänsä ilo oli ennenaikainen, tämä bussi oli vasta keräilybussi, joka ajoi matkustajat Victorian asemalle ja siellä taas tehtiin uusi jako.

Pienen sekoilun jälkeen pääsimme omaan bussiimme, joka ajoi Windsor-Stonehenge-Oxford kiertoajelun. Opas oli Paul, omien sanojensa mukaan pieni mies suurella äänellä.

Hänen englantinsa oli selkeää ja hyvin ymmärrettävää, tietysti tarpeen,kun  asiakkaat olivat kaikilta maailman kulmilta.  Joukossa oli amishi-pariskunta, espanjalaisia, intialaisia, venäläisiä ja tietysti me suomalaiset.

Jokaisen Paul ehti huomioida erikseen, mistäpäin maata olet? tunnetko sen suuren säveltäjän? onko kotikaupungissasi patsas hänelle?

Ensin tulimme siis Windsoriin, joka on suurin ja vanhin vielä asuttu hallitsijan palatsi. Kuulimme Paulilta monta kaskua entisistä ja nykyisistä kuninkaallisista. Kuningatar Elisabeth II on kolmanneksi kauimmin Englantia hallinnut majesteetti, vain Victoria ja joku Yrjöistä on hallinnut pitempään. Joten ei Charles vielä pääse valtaistuimelle ainakaan 7 vuoteen, jos kuningatar saa päättää.

Tämä katu on Englannin lyhin ja omistettu Prinssi Charlesille.

Sisäänkäynnin luona esittäytyi eläköitynyt virkamies, joka on ollut joka päivä turistien kuvattavana eläkkeelle jäätyään.

Linna oli suuri ja vaikuttava. Tietysti sen ylläpito tulee kalliiksi, varsinkin, kun tulipalo tuhosi osia linnasta. Silti oli yllätys, että kuningatar Elisabeth oli neuvotellut, voisiko hän saada avustusta köyhien rahastosta linnan kunnostamiseen ja ylläpitoon. Rahat evättiin, koska se ei olisi antanut myönteistä kuvaa kuninkaallisten hommista. Varmaan saman vahingon teki kyllä tämän asia julkitulo. Tätä ei Paul meille kertonut, vaan se oli viime viikolla Hesarissa.

Kaikki Yrjöt, Kaarlet ja Rikhardit soljuivat Paulin suusta tasaisena virtana, hyvin paljon taas puhuttiin Edwardista ja Henrikistä, kiitos tv-sarjojen oli helppoa seurata tarinan käänteitä. Windsorin katedraalissa oli haudattuna Anna Boyleyn lapsi, joka olisi muuttanut varmasti historiaa, jos olisi saanut elää.

Linnan pihalla oli vahdinvaihto, punatakkiset sotilaat marssivat ja heiluttelivat miekkojaan milloin kainaloon, milloin olalle. Paikalla oli myös soittokunta kiltävin kypärin ja ohjelmistossa Beatlesin kappaleita ja James Bondin musiikkia.

Pohjoisterassilta näkyi Etonin rakennuksia ja Paul innokkaana kertoili sen kuninkaallisista oppilaista.

Kuningatar Maryn nukketalo jäi näkemättä, todella harmi, siinä uusi syy matkustaa Windsoriin uudelleen.

Takaisin bussille ja kohti Stonehengeä.

Stonehedge oli vaikuttava, jotenkin tuntui, että se oli tämän matkan pääkohde.

Kivirinki oli itsessään pienempi kuin olin ajatellut, mutta itse kivet paljon suurempia, mahtavia järkäleitä ja jos niistä riitti vielä 6 metriä maanalle.

Paikka oli tietysti turistien suosima, sulassa sovussa kiersimme rinkiä, puuttui vain huilut ja rummut, jotta tunnelma olisi ollut kuin muinaisina aikoina. Sen sijaan meillä oli kuulokkeet, joissa kerrottiin Stonehedgestä, sen arvoituksellisesta historiasta ja erilaisista tulkinnoista rinkien tarkoituksesta.

Ja sitten ajoimme Oxfordiin. Matkalla poikkesimme lounaalla maaseutu-pubissa,

x

ruoka oli perinteinen fish &chips, mutta ihana mansikka- juustokakku kahvin kera kaikkein paras ikinä.

Oxfordissa Paul taas oli elementissään. Hyvin paljon tietysti puhuttin opiskelijoista ja yleensa koulutuksesta Englannissa, mutta myös...

Hän tiesi Lewis Carollin historian ja kaikki esikuvat Liisa Ihmemaassa tarinaan, kuka oli itse Liisa, kuka Valkoinen Kani, jotka kaikki siiis löytyivät Carollin työpaikalta Oxfordista. Laventelit kukkivat Oxfordissa.

Oxfordissa oli vielä härkiä laitumella muistuttamassa nimen alkuperästä.

Oxfordin kadulla oli metallinen laatta, joka oli kolmen piispan muistoksi. Heidät oli poltettu sillä paikalla Maria Verisen toimesta, silloin oli katolinen ja luterilainen kirkko toistensa pahin vastustaja. Marian jälkeen kuningattareksi tuli Elisabeth I ja luterilaisen kirkon valta palautui ja pysyi. Tuntui, että suurin osa tarinoista liittyi Henrik VIII tai hänen aikaansa, jälkeläisiinsä, joten Tudors tv-sarja oli hyvä knoppi tälle matkalle. Ja läheisellä aukuiolla oli sitten varsinainen muistomerkki. Tämän patsaan rappusilla komisario Lewis kumppaneineen ratkoo usein rikoksia parastaikaa Suomessakin pyörivässä tv-sarjassa.

Oxfodin kadulla oli myös mainos Olli Mustosen konsertista, se oli samana iltana, joten emme ehtineet sinne.

Tiesin, että Blue1 lähtee entisestä kotimaanterminaalista ja suuntasimme terminaali numero 2, koska loogista on, että pienempi ja myöhemmin rakennettu on kakkonen. No, ei tietenkään, terminaali oli liian iso ja liiaksi tutun näköinen, joten terminaalin vaihto ja siellä numero ykkösessä sitten Blue1:n tiskit olivat. Laukut hihnalle ja matkaan.

Lento sujui ongelmitta, Sää oli hyvä, ei ilmakuoppia. Heathrowille laskeutuminen taas parasta suomalaista A-luokkaa. Asemalla latasimme Oysterit viikoksi ja hyppäsimme Piccadilly-linjan junaan. Earl Courtissa ulos ja hotelliin.

Huone oli nyt pienempi kuin se missä majailin yksin talvella, mutta  mukava ja kaikki toimii. Paitsi ikkuna tietysti tyypillinen alhaalta aukeava ja kiinni juuttunut, tosin auki 20-30 cm, meidän onneksemme ilma oli lempeän lämmin, joten auki oleva ikkuna ei haitannut. Lattiat myötäsivät huoneissa ja vessanpönttö huojui, muuten kaikki siis toimi.

Vedenkeitin oli huoneessa, teetä ja murukahvia, maitoa, sokeria ja keksejä, muut tarvittavat löytyivät taas Marks&Spenceriltä vastapäisestä korttelista.

Kävelimme illalla pienen lenkin ympäriinsä. Kensingtonin talot ovat uskomattomia, kuin suoraan "Kahden kerroksen väki" sarjasta. Paraati ovi ja alakertaan keittiön ovi, rautakaiteiden ja portaiden päässä.

Opas seuraavana päivänä kertoi, että useimmat talot on nyt muutettu usean asunnon taloiksi, 1 tai 2 makuuhuonetta ja muut tarvittavat tilat, kaasu, sähkö ja vesi, yhteensä vähintään 1000 puntaa/kk. Ja halukkaita on, Kensington on edelleen suosittua asuinaluetta.

Kävimme myös Mark&Spencerillä, mangorasioita on edelleen 2 kpl 5 punnalla. Syömässä kävimme kiinalaisessa, jossa on ihania seesam-katkarapuleipiä alkuruoaksi, pääruoka ei vetänyt niille vertoja, vaikka hyvää olikin.

Arja osti uuden kameran Helsinki-Vantaalta ja kuvaa intohimoisesti. Sellaista taloa tai patsasta ei ole, josta ei paria kuvaa näpsäistä.

Ja erityisen kiinnostunut hän oli Lontoon jätehuollosta, kymmeniä kuvia iltapäivän roskakasoista

ja aamupäivän roskien kuljettajista.

Se tekee minun hommani helpommaksi, mullakin on kamera mukana, mutta kuvaan vähempi, koska Arjan kuvista saa tänne sitten hyvät lisät.(Kuvia tuli yli 600, joten runsauden pula iski, kun niistä yritti  valita.) Samalla kun kuvia katselee, muistuu taas uusia asioita mieleen ja tekstiä varmaan syntyy lisää.

Keväällä siis oli tarkoitus Arjan kanssa matkustaa Lontooseen, mutta mutta...

Istuin juuri kampaajantuolilla, kun uutisissa kerrottiin ensimmäiset tiedot Islannin tuhkapilvistä, jotka haittasivat lentoliikennettä Englannissa ja Ranskassa.

Meillä oli vielä muutama päivä aikaa lähtöön, joten ihan huolestuneita emme aluksi olleet. Mutta kuten nyt tiedettään, tuhkapilvet vain paisuivat ja paisuivat ja pysäyttivät koko Euroopan lentoliikenteen joksikin aikaa.

Emme siis päässeet matkaan lainkaan, emme saaneet seikkailua kerrottavaksi ystäville, pysyimme kotona ja odotimme ja odotimme palautusta maksetuista lipuista.

Mutta mitäs näistä vanhoista, nyt on rahat saatu, liput taskussa ja huomenna lähtö....ellei Katla....

Yritän kirjoitella tuoreita tunnelmia tältäkin matkalta...

On vielä muutama tunti aikaa, ennekuin lähden Heathrowlle, joten kirjaan joitain hajahuomioita tältä matkalta.

Ajattelemme niin helposti, että englantilaiset miehet ovat tweedtakkisia, piippuapolttavia ja kaikintavoin kultivoituja miehiä. Mutta se toinenkin laita on olemassa. Mamma Mian esityksessä takanani istui ilmielävänä Pokka pitää-sarjan Onslow. Sydämellinen, mutta karkea ja äänekäs. Hänellä oli oma show meneillään koko näytöksen ajan, kaikki hiukankin seksistiset vitsit saivat hänet ulvomaan naurusta, hän nautti esityksestä täysin siemauksin ja sen kaikki  kyllä kuulivat.

Hän oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa teatterissa. Tytär oli kehitysvammainen, noin 6 vuotias ja nautti myös suunnattomasti esityksestä. Aluksi hän pelkäsi ja lähes itki, mutta sittemmin hän kirkui riemusta jokaisen laulun aikana. Ne olivat varmaan tuttuja hänellekin ja vanhemmat olivat selvästi iloisia lapsensa onnesta.

Mutta vieressäni istuva englantilainen rouva paheksui isän käytöstä, lapsen riemusta kaikki olivat iloisia.

Towerinlinnan opas sanoi pariinkin kertaan: ne eurooppalaiset ja me täällä saarella ja sai aikaan naurun pyrskähdyksen kuulijoissa. Mitä me eurooppalaiset teimme tai miksi me olimme naurettavia, sitä en ymmärtänyt, mutta Englanti on Englanti, tai Britannia Britannia vielä selvemmin.

Omista poliitikoista voidaan laskea rajuakin leikkiä. Billy Elliotissa oli Jouluvarietee, jossa Rautarouva Tatcher sai enempi kuin oman syynsä asioden huonosta hoidosta. Tanssijat esitivät koomisen tanssin Tatcher-naamarit päässään ja teksti oli kai sen mukaista myös, hurjat aploodit tanssin päätyttyä. Taaskaan en ymmärtänyt.

Metrossa näin kuvankauniin mustan tytön. Ehkä 20-vuotias, mutta mustan ihmisen ikää on tosi  vaikea arvioida, yleensä he ovat huomattavasti vanhempia kuin ajattelet. Hänen hiuksensa oli kauttaaltaan letitetty pienille leteille, mutta niin pienille, että kussakin letissä oli vain 9 hiusta. Tietysti arvio, mutta siis niin pikkuisia ne olivat.

Green Parkin metroasemalla 2 ortodoksi-juutalaista nuorta miestä kysyi ohjeita oikean laiturin löytämiseksi. Siinä vaiheessa vielä osasin neuvoa, sekoilin vasta sen jälkeen. Mutta heillä oli se korkeakupuinen musta lierihattu ja korvakiharat. Heistä, kuten edellisestä tytöstäkin olisin halunnut valokuvan, mutta lupa jäi kysymättä ja kuva ottamatta.

Tämä matka on siis päätöksessä. Lisään kotona vain kuvia, kun saan ne kamerasta purettua. Nyt on aika pakata ja maksaa lasku, sitten Piccadilly-linja vie Heathrowlle, siellä taas monen tunnin odotus, mutta ehtiihän etsiä oikean luukun. Helsingissä olen kello 20.10 ja toivon mukaan Serge on paikalla. Ja Järvenpäässä häntä odottavat sitten lumityöt, eipä mies vielä sitä tiedä...

Heathrown kentällä selvisin ongelmitta. Blue1 hoitaa chekkauksen jo matkapuhelimellä, joten kentällä vain jätin laukun Drop in -pisteeseen. Turvatarkastus oli tavallista huolellisempi. Edelläni oli muslimiperhe, äiti jälleen täysin hunnutettu. Turvaportin jälkeen hänet vielä tunnusteltiin kauttaaltaan, mutta samoin  myös perheen 2 pikkupoikaa, ehkä alle 6 vuotiaita molemmat.

Mutta samoin kävi myös minulle, turvaovi piippasi, vaikka kaikki mahdollinen irtain oli kaukalossa ja taskut tyhjät. Moni joutui riisumaan kenkänsäkin, minä en, joten olisiko kenkien vetoketjut olleet hälytyksen syynä? En tiedä. Samoin jo tulomatkalla laukkuni oli avattu, tehtiinko jälleen samoin, en taaskaan  tiedä, koska jätin security checked-tarran paikoilleen.

Lento oli nyt hiukka kuoppaisempi kuin mennessä, mutta samoin mukava ja miellyttävä lasku Helsinkiin.

Serge oli vastassa, mutta tietysti eksyksissä, soitimme muutaman puhelun ja kaikki hyvin. Ja kotopihassa lumityöt sujuivat pyytämättä.

Sisällä sitten odottikin kauhea kaaos, Anttihan oli lähtenyt sunnuntai-aamuna Argentiinaan ja rakennellut vielä viimeisenä yönä koteloa kepeilleen. No kyllä minä tämän kaiken saan siivottua, mukavaa, kun poika on ollut seurana ja nyt tuntuu viihtyvän Argentiinassa. Saa nähdä kuinka pitkäksi se matka venyy..ehkä teen visiitin sinne ja seuraava matkapäiväkirja tulee sitten Etelä-Amerikasta.

Nyt vain ensiviikolla kuvia...siiheksi...

Aamulla BBC:n uutisissa oli juttu Radion Sinfoniaorkesterista ja toimittaja oli oikein paikanpäällä Helsingissä haastattelemassa eri hallinnonalan ihmisiä. Orkesteri soitti taustalla jotain modernia, Lindbergiä? Näytettiin kuvia Finlandiatalosta ja kerrottiin uuden Musiikkitalon rakenustyömaasta. Haastateltiin ihmisiä puolesta ja vastaan.

Juttu oli jo menossa, kun aukaisin television ja uusintaa ei tullut, joten en tiedä mikä oli se varsinainen pointti. Ja toki englantini ei pysty läheskään kaikkea tv-toimittajien puhettä  ymmärtämään.

Mutta selkeän koti-ikävän se sai aikaan. Yleensäkin matkoilla se herää 3. tai 4. päivänä, on siis tosi mukava palata kotiin omiin ympyröihin ja omaan pesään. Tiedän olevani oikea kotikissa, mutta jos oma koti on paras paikka, voiko olla parempaa??? Edellyttäen, että sen vielä lumen alta löydän.

Antti on nyt Argentiinassa, Mari lähti sinne eilen ja oli puhetta, että ehkä lähtisin perässä. Ehkä, jos Antti on siellä yli 3 kk, mutta ihan heti en halua lähteä mihinkään. Serge haluaisi lähteä nyt Pariisiin, kun Lontoon matka häneltä peruuntui, mutta en ole varma, lähdenkö mukaan. Toisaalta keväinen Pariisi ja Sacre Coeurin portaat, no harkitaan.

Aamiaisella Hudson oli elementissään, hotelliin oli tullut espanjalainen naiskaksikko ja yllättäen Hudson flirttaili hiedän kanssaan, mutta hyvin hienovaraisesti, englantilaisittain. Tosin salin takahuoneessa, mistä haetaan leikkeleitä ja mehuja, hän selitti tarjoilija tytöille, kuinka hankalia nämä kyseiset naiset olivat, kun muuttivat mieltään moneen kertaan. Ei tainnut Hudson tulla ajatelleeksi, että ymmärsin  hänen vuodatuksensa.

Mutta siis, hänkin on vain ihminen. Ja mies paikallaaan kyllä, viikonloppuna tytöt sekoilivat tarjoilujensa kanssa useampaan kertaan.

Takaisin hotellilla taas. Lieko kotiinpaluun lähestymisen syytä vai mitä, mutta tänään sekoilin metrossa oikein kunnolla. Onneksi virkailijat ovat äärettömän ystävällisiä, tietysti he ovat tottuneet mokaileviin turisteihin.Ja luulen ja uskon lippuni toimivan vielä huomennakin, jotta pääsen Heathrowlle.

Tänään ajoin vihdoin Oxford Circuksen asemalle ja Oxford streetille. Siellä on kauppojen keskittymä, kävelin aika monen läpi. Paljon oli nuorisomuotia, mutta myös kauniita, yksilölliisä vaatteita naisille. HIntataso ei ollut kovin kamala, jos lähtökohtana on Harrods. Maltoin olla ostamatta mitään, ja kaipasin tyttöjäni,miten mukavaa olisikaan olla ostoksilla täällä heidän kanssaan.

Kiertelin lastenosastoja enempi, jotain pientä yritin etsiä pikkutytöille.

Kun aikaa jäi, päätin ajaa Jubiee-linjaa pitemmän matkaa, koska se on uusin metrolinja Lontoossa, avattu vasta 2000.luvulla ja kovasti kehuttu. Menin siis ensin Stanmoren suuntaan, mutta en nähnyt mitään erinomaista. Maan alla ajettiin kuin ennenkin, eikä asemissakaan ollut mitään erikoista. Hyppäsin ulos ja lahdin päinvastaiseen suuntaan. Viimeinen 2.zonin asema oli North Greenwich ja se oli jo erilainen. Kaikki sinistä mosaiikkia, tyylikkäitä kuvia ja modernit suojalaitteet. Palasin takaisin keskustaan, koska teatteri alkaisi 14.30.

Billy Elliot esitettiin The Victoria Palace Theaterissa. Vanhaja arvokas paikka tämäkin, ja tietysti Victoria aseman luona, siis ei enää West Endin alueella kuten ne aikaisemmat. Teatterin katsomo oli lähes identtinen edellisen kanssa. Istuin taas korkealla kattokruunujen tasalla. Näyttämö ei ollut pyörivä, kuten aikaisemmissa. Vaan siinä oli eri kokoisia ja -muotoisia aukkoja, josta lavasteet nousivat.

Näytelmän Billy oli 12 vuotias poika ja näyttämöllä lähes koko ajan. Hän lauloi ja tanssi, uskomaton suoritus nuorelta pojalta. Toki heitä on 4 vuorottelemassa eri iltoina,mutta silti, äärettömän raskas urakka koululaiselle. Tästä pojasta (tai ehkä kaikista 4, näin vain tämän)kuullaan vielä.

Pidin kovasti tästä musikaalista. Elton Johnin musiikki oli kaunista ja soljuvaa. Näyttelijät omalla maallaan, hiilikaivostyöläisten lakko, yhteenotot poliisien kanssa ja samalla nuoren pojan halu elää omaa unelmaansa. Unelmaa, jota perhe ei ymmärrä.

Loppu kiitokset näyttelijät ottivat vastaan tanssien, lopulta tutuihin oli pukeutuneena koko näyttelijäkaarti. Nuori Billy sai huikeat suosionosoitekset, eikä syyttä.

Lontoon musikaaliteatterit esittävät ymmärtääkseni vain yhtä produktiota, siis sama näytelmä illasta toiseen ja vuosikausia. Näyttelijät tietysti vaihtuvat pikkuhiljaa, mutta sama musikaali saa salin täyteen ilta illan jälkeen. Suurin kiitos tietysti turisteille. Mamma Mia on pyörinyt vuodesta 1999, joku toinen vietti 25-vuotis juhlaansa, olisiko ollut Les Miserables.

Kotokulmalla kävin tutussa kiinalaisessa, Take Oway toimii ja mainio ruoka tälle päivälle. Ostin samalla tölkin olutta, hollantilaista taas. Englantilaiset kaikki olivat pulloissa, eikä minulla ole avainta. Olen siis ollut viikon englannissa maistamatta englantilaista olutta.

Se on seuraavalla matkalla korjattava.